Vuoden 2009 lopetus

On ollut erityisen vaikeaa sulattaa lähikauppamme tapahtumia 31.12.2009. Se mitä tapahtui kuuluu sarjaan, ei ikinä. Mielipuolista käytöstä, jota ei pysty selittämään mitenkään, ei itselleen saati 6-vuotiaalle pojalleen. Tänään sain kerrottua, kyyneleet silmissä.

Meidän onni oli, että pojat eivät osaa lukea. Ja se, ettei meillä ole radiota. Olimme ulkona tapahtuma aikaan n 500m päässä, aikomuksena käydä kaupasta hakemassa ranskikset poikien juhlintaa varten - ovat edelleen kaupan pakastealtaassa. Ulkoilu jäi lyhyeksi, huolimatta siitä, että ilma ja keli muutenkin oli parasta talvisäätä. Helikopterit pörrää ympärillä ja lähimetsä tuntuu yhtäkkiä pelottavalta. Ovikellon soidessa pitää tarkistaa ikkunasta, kuka soittaa, ettei vain.. Tekstareita ja puheluita tulee, oletteko kunnossa, ettehän ole kaupoilla. Ensimmäistä, ja toivottavasti viimeistä kertaa, sulkeuduimme kotiin ja avasimme kaikki mahdolliset nettisivut, tekstiTVn, joista tietoa saada, ilman, että tieto tavoittaa poikia. Kauhusta järkyttyneenä seuraamme niin uutispäivityksiä kuin keskustelupalstoja.

Poliisin tiedotustilaisuudessa selviää, että tekijä on poistanut myös itsensä keskuudestamme. Hyvä niin, ajattelen. Ja uuden vuoden juhlinta voi alkaa. Vai voiko? Yhden tekstiviestin sisältö kumoaa lisää keiloja, kaverin kaveri on saanut surmansa.

Viikkoa myöhemmin saan sanottua 6-vuotiaalle mitä on tapahtunut. Miksi on luonnollisesti ensimmäinen sana, joka pojan tulee suusta ja juuri siihen minulla ei ole vastausta. Ja juuri se on ollut syy miksi kertominen on kestänyt. En osaa vastata. On ollut vaikeaa yrittää sulattaa tietoa itse saati yrittää selittää mielipuolista tekoa. Kertomiseen pakkonsa toi kuitenkin paluu arkeen, kouluun, jossa kaverit tai ainakin kavereiden sisarrukset osaavat lukea.

Elämä jatkuu, onneksi. Me, jotka selvisimme tästä järkytyksellä, ehkä hetken muistamme elää hetkessä, onnellisena ja toisiamme arvostaen.