Meidän perhe

Ensin oli minä. Sitten tulit sinä. Sitten oltiin sinä&minä. Pitkään. Nyt ollaan perhe, kaksi aikuista ja kaksi lasta. Mukava tasapaino.

Kun tulin äidiksi kohta kuusi vuotta sitten, olin pihalla. Kirjaimellisesti. Vieläkin muistan elävästi ensimmäisen saapumisen perheenä kotiin, kun kumpikaan meistä, neljä päivää vanhoista vanhemmista, ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa tuolle pienelle avuttomalle ihmisen alulle, joka tapitti meitä suloisilla silmillään turvakaukalosta kapean eteisen lattialla. Soitin äidille. Ja niin me sitten esittelimme tulokkaalle kotimme. Keittiön, makuuhuoneen, olohuoneen - täällä asuu Meidän Perhe, me kolme. Ja sitten katsoimme netistä tarkennuksia vaipan asentamiseen oikeaan asentoon.

Sinä päivänä, kun esikoisemme syntyi, meistä tuli perhe. Vaikkei se siltä heti tuntunutkaan. On hassua ajatella, että kahdesta ihmisestä tulee yhtäkkiä, no tuskien jälkeen, kolme. Lähdetään kotoa kahtena ja palataan kolmena. Me kaksi ollaan yhtäkkiä vastuussa kolmannesta.

Alku oli haasteellisempi (kauniisti sanottuna), kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Jotenkin olin antanut itseni ymmärtää, että kaikki vauvat syö ja nukkuu, syö ja nukkuu ja taas syö ja taas nukkuu. Ja kun todellisuus oli päinvastoin, olin kauhuissani. En muista mistään lukeneeni, että vauva itkee eikä syö, itkee taas ja syö vähän ja taas itkee. Eikä nuku. Eikä varsinkaan nuku. Silmät sepposen selällään jatkuvasti. Oli hankittuna Emmaljungat, rintareput (!), jumppapallot etc ja tuloksena treenatut käsilihakset. Vauva viihtyi vain lähellä ja mielellään pystyasennossa. Vaunut olivat siis ehdoton nounou, samoin sänky. Joten vauva nukkui sylissä ja heräsi välittömästi laskettaessa sänkyyn. Luonnollisesti. Ehkä se oli koliikkia ehkä ei. Joka tapauksessa vyöhyketerapiasta löytyi apu, josta yhä tänä päivänä olen kiitollinen. Ja kun vielä tajuttiin antaa lapselle oma ihka uusi häntä varten valittu nimi, johan elämä kirkastui. Sen jälkeen kohta seitsemän vuotta täyttävä onkin ollut helppohoitoinen ja yhteistyökykyinen aarre!

Melkein kolme vuotta meni ennen kuin esikoinen sai seuraajan. Tämä kappale oli sitten meidän suureksi hämmästykseksi esimerkillinen vauva. Söi ja nukkui, söi ja nukkui, söi taas jaksaakseen taas nukkua ensimmäiset melkein kolme kuukautta. Jopa omat ristiäisensäkin. Helppo kuin mikä! Ja minä jatkuvasti aivan hämmästynyt. Tultiin kyllä hankkineeksi kaikki mahdollinen apuvälineistö ennakkoon mahdollista koliikki-oireita silmällä pitäen. Vyöhyketerapiaa ennakkoon ja vyöhyketerapiaa ihan varmuuden vuoksi jälkikäteenkin. Kantoliinaa ja babysitteriä ja tämä yksilö suorastaan nautti nukkumisesta vaunuissa. Niinpä vaunuissa ja jopa omassa sängyssä nukkuminen sai aivan uuden käsityksen meidän perheessä.

Kaksi aikuista ja kaksi lasta. Kaksi erilaista aikuista ja kaksi erilaista lasta. Luonteeltaan ja myös ulkonäöltään. Hassua löytää heistä omia piirteitään, omia maneereitaan ja omia sanojaan. Ja miehen. Vaikka välillä tuntuu, että jotenkin ne mitkä esiin nousee on aina ne huonot?! Olen fatalisti ja uskon siis kohtaloon ja että kaikella on tarkoituksensa. Niin on helpompi. Niinpä olen päätynyt siihen, että esikoisen mukaan tuomien haasteiden oli tarkoitus vain ja ainoastaan koulia meidät keltanokat kertaheitolla vanhemmuuteen. Opettaa elämän tarkoitus. Koska se on meille ihan oikein.