Tukka sekaisin kaikista mahdollisuuksista

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Elämässä on kyse valinnoista, mutta miksi silti tuntuu, että on kovin vaikeeta tietää mikä on oikea valinta, kun kaikella on hyvät ja huonot puolet, mikä on oikea suunta lähteä ja varsinkin missä vaiheessa. Omat valinnatkin koskettavat suoraan kolmea muuta ihmistä.

Työelämä on ollut kriisissä sen jälkeen minusta tuli äiti. Mikään ei ole tuntunut samalta sen jälkeen ja tuntuu, että mikään ei ole loksahtanut paikalleen, töissä. Ei ole sitä hypeä, vai mikä se oli, joka oli ennen lapsia eikä ole sitä suunnatonta tarvetta tehdä 100 lasissa koko ajan ja näyttää mihin pystyn. Enneminkin tehdään tasan sen mikä odotetaan ja tarkkaillaan kelloa, että tiedetään heti kun kello on tarpeeksi, että voidaan poistua kustannuspaikalta. Pahinta tuntuu olevan, että minimivaatimuskaan ei toteudu, siis se, että pulpetin ääressä olisi edes kivaa. Rasittavaa, sanalla sanottuna.

Tai ehkä se olen minä. Mikä minusta tulee isona-kriisi. On tiettävästi mahdollista, keski-iän kriisi osuu kolmeakymmentä taivaltavaan, vaikka pakko myöntää, että nimitys kalskahtaakin pahasti. Kohdallaan on perhe, koti, vaimous&äitiys, mutta kaikki muu onkin pitänyt kyseenalaistaa kertalleen - jatkuvaa epätietoisuus-epävarmuus-jatkuva ahdistus sektoria.. Ja toisaalta, minähän olen jo äiti, vanhempi. Ja vanhemmuus onkin ehdottomasti parasta mitä minulle on tapahtunut ja ole onnellisen kiitollinen näistä lapsista ja siitä mitä ne ovat opettaneet ja kasvattaneet. Mä tunnen olevani paljon parempi ihminen nyt kun ikinä ennen - ehkä se onkin se asian ydin?!

Siis töihin. Kulunut vuosi on ollut työelämäni kauhein. Selkään puukottamista, häveksymistä, tarkoituksen mukaista ignorointia, tahallisia unohduksia kokouksista tai meileistä, jatkuvaa kyseenalastamista. Sairaaksi tämän tekee se, että kaikki tämä kohtelu tulee vanhan esimieheni ja kolleegani taholta. Siis organisaatiosta, jossa tasan tiedetään mihin minä pystyn, mitä osaan ja mikä on minun vahvinta aluettani. Sen sijaan, että tehtäisiin töitä yhteisen hyvän eteen kuin aikuiset konsanaan, pelataan hiekkisleikkejä epäreiluin panoksi. Ja luonnollisesti nykyinen esimies on tosipaikan tullen täysi raukkis, mukava mies vailla kykyä ottaa vastuuta tahi asettua puolustamaan alaisiaan.

Tämän epäreilun asetelman ensi-ilta oli 2008 tammikuussa ja kohtelu alkoi siitä päivästä kun astuin taloon toisen lapsen jälkeen. Eli vuosipäiväkin tuli ja meni. Ja vuoteen mahtuu myös hyviä hetkiä, jotka osaltaan antoi uskoa ja voimaa jatkaa taistelua. Viime keväänä ensimmäinen fyysinen reaktio pahaan oloon oli jännetuppitulehdus, jonka näin jälkikäteen väittäisin olleen psykosomaattinen oire, ainakin osaksi.. Syksyn aikana kävin kahdesti juttelemassa työpaikkalääkärin kanssa ja silloin todettiin vaan, työpaikkakiusattu, eikä sille oikein voida mitään, että uutta duunia putkeen. Sitten tuli tämä taloudellinen kriisi ja kaikki meni enemmän tai vähemmän jäihin, ja siinä ohessa yksi melkein varma paikka sivu suun. Joululomalla psyykkasin itseäni järkevästi järjellä, että kyllä mä kestän tämän vuoden loppuun, katson ja hoidan lupaamani hommat kondikseen ja hakeudun sitten muualle kunhan tilanteet paranee.

Päätös piti kokonaisen kuukauden, jonka jälkeen organisaatio ympärilläni koki kannaltani pahimman mahdollisen kolauksen ja jouduin hakeutumaan jällleen työterveyshuoltoon huollettavaksi. Sain pari viikkoa etäisyyden ottoon, jonka tuloksena oli totuuden katsominen silmiin ja lopulta sen tajuaminen. Tunnelin pää sulkeutui nenän edessä. Kunnes viikkoa myöhemmin firma tarjosi aika OK pakettia vapaaehtoisillle lähtijöille. Sen uutisen jälkeen sain elämäni ensimmäisen migreenikohtauksen, jonka olen ajatellut olevan merkki tarttua tilaisuuteen, ja nyt on tukipaketti haussa. Olen ollut firman palveluksessa tänä vuonna 11v, joten ehkä nyt on korkea aika kokeilla jotain muuta. Elämä edessä tu(s)kka takana!

Mä olen vahvasti kohtaloon uskova ja siihen että tällä kaikella on tarkoituksensa - myös kuluneen vuoden tapahtumilla. Onnekseni perhe ollut tukena ja auttamassa jaksamaan läpi kaiken kahnauksen ja pahoin pelkään, että jos kotonakin olisi ollut esim avioero tms kriisi, luulen, etten olisi ihan näin selväjärkisenä selvinnyt. Paketin hakemisen jälkeen on tuntunut, että on helpompi hengittää ja olla ja varsinkin, kun mies on alkanut vakuuttua, että kyllä me pärjätään. Tosin ihan tänään tuli ensimmäisen kerran epäusko, että voinko mä oikeasti luopua vakityöpaikasta tälläisessä maailmantilanteessa? Se päätös on kuitenkin nyt tehty ja laiva on pikkuhiljaa kääntymässä.

Sanotaan myös aikaansa kutakin.