Perheen ensimmäinen yhteinen, kahdella Jopolla, yhdellä maastopyörällä ja yhdellä appareilla varustetulla. Tehdään korvapuustit ja cafe lattet evääksi, pakataan retrojopon koriin ja suunnataan kohti tietä. Isi ensimmäisenä, esikoinen perässä, 3vee imussa ja minä perää pitämässä. Sujuu yllättävän hyvin! Sitten 3vee ottaa irtioton ja kiilaa isin perään, seuraa ensimmäinen sanaharkka. Ja sovitaan, että vuorotellaan. Vaihdetaan järjestystä, 3vee nyt luvan kanssa isin perässä, ajaa täsmälleen samat pikku mutkat kuin isi, jono kiemurtelee pitkällä suoralla. Sitten esikoinen huomaa, ettei pikkuveli jätä turvaväliä ja alkaa kovaääninen keskutelu turvavälistä:
Esikoinen:" HEI, sulla ei ole turvaväliä!!"
Pikkuveli: "MITÄÄÄH??"
Esikoinen: " SULLA EI OLE TURVAVÄLIÄ"
Pikkuveli: " MITÄ väliä?"
Esikoinen: " no TURVAväliä!"
Pikkuveli: " ai turvaväliä"
Esikoinen: " nii"
Ja tuloksena syntyy turvaväli. Jossain vaiheessa pikkuveli ilmoittaa, että pyörästään on bensa loppumassa - jatkaa kuitenkin pyöräilyä ja päästään perille nurtsille täyttämään tankki ja pelataan fudistakin. Paluumatka sujuu hyvin ja vaikka yhdessä ylämäessä pikkuveli huutaa naama punasena "tää on paska pyörä, tää on ihan paska pyörä" (ajaa 12" pikkupyörällä jossa apparit..). Ja minä naurun lomasta kannustan jatkamaan vaan sotkemista.
Otetaan uudestaan!
sunnuntai 23. elokuuta 2009
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Annan kirsikkatomaatti herkut
Nämä ihanan herkullisia ja helposti valmistettavia kirsikkatomaatti piiraita.
Annan Kirsikkatomaatti piirakset
Tarvitset
* rasian kirsikkatomaatteja
* paketin voitaikinaa
* shalottisipulin
* basilikaa
* balsamicoa
* suolaa, sokeria, mustapippuria
* vuohenjuustoa
Paloittele pikkutomaatit, pilko shalottisipuli ja maustas seos oliiviöljyllä&suolalla. Keitä balsamico kasaan ripauksen sokeria kanssa ja lisää tomaattien sekaan yhdessä silputun basilikan kanssa. Laita sulanut voitaikina pelille sopivan kokoisena palana, esim valmiiksi paloitellut puolikkaina. Laita keskelle tomaattisipuli-sekoitus ja käännä kulmat ylöspäin muotoillen samalla pieniksi nyyteiksi. Voitele voitaikina munavesisekoituksella ja paista
200 asteisessa uunissa n.30min. Murustele vuohenjuusto kypsien piirakoiden päälle ja tarjoile lämpiminä alkupaloina tai sormisyötävinä.
Bon apétit!
Annan Kirsikkatomaatti piirakset
Tarvitset
* rasian kirsikkatomaatteja
* paketin voitaikinaa
* shalottisipulin
* basilikaa
* balsamicoa
* suolaa, sokeria, mustapippuria
* vuohenjuustoa
Paloittele pikkutomaatit, pilko shalottisipuli ja maustas seos oliiviöljyllä&suolalla. Keitä balsamico kasaan ripauksen sokeria kanssa ja lisää tomaattien sekaan yhdessä silputun basilikan kanssa. Laita sulanut voitaikina pelille sopivan kokoisena palana, esim valmiiksi paloitellut puolikkaina. Laita keskelle tomaattisipuli-sekoitus ja käännä kulmat ylöspäin muotoillen samalla pieniksi nyyteiksi. Voitele voitaikina munavesisekoituksella ja paista
200 asteisessa uunissa n.30min. Murustele vuohenjuusto kypsien piirakoiden päälle ja tarjoile lämpiminä alkupaloina tai sormisyötävinä.
Bon apétit!
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Tukka sekaisin kaikista mahdollisuuksista
Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Elämässä on kyse valinnoista, mutta miksi silti tuntuu, että on kovin vaikeeta tietää mikä on oikea valinta, kun kaikella on hyvät ja huonot puolet, mikä on oikea suunta lähteä ja varsinkin missä vaiheessa. Omat valinnatkin koskettavat suoraan kolmea muuta ihmistä.
Työelämä on ollut kriisissä sen jälkeen minusta tuli äiti. Mikään ei ole tuntunut samalta sen jälkeen ja tuntuu, että mikään ei ole loksahtanut paikalleen, töissä. Ei ole sitä hypeä, vai mikä se oli, joka oli ennen lapsia eikä ole sitä suunnatonta tarvetta tehdä 100 lasissa koko ajan ja näyttää mihin pystyn. Enneminkin tehdään tasan sen mikä odotetaan ja tarkkaillaan kelloa, että tiedetään heti kun kello on tarpeeksi, että voidaan poistua kustannuspaikalta. Pahinta tuntuu olevan, että minimivaatimuskaan ei toteudu, siis se, että pulpetin ääressä olisi edes kivaa. Rasittavaa, sanalla sanottuna.
Tai ehkä se olen minä. Mikä minusta tulee isona-kriisi. On tiettävästi mahdollista, keski-iän kriisi osuu kolmeakymmentä taivaltavaan, vaikka pakko myöntää, että nimitys kalskahtaakin pahasti. Kohdallaan on perhe, koti, vaimous&äitiys, mutta kaikki muu onkin pitänyt kyseenalaistaa kertalleen - jatkuvaa epätietoisuus-epävarmuus-jatkuva ahdistus sektoria.. Ja toisaalta, minähän olen jo äiti, vanhempi. Ja vanhemmuus onkin ehdottomasti parasta mitä minulle on tapahtunut ja ole onnellisen kiitollinen näistä lapsista ja siitä mitä ne ovat opettaneet ja kasvattaneet. Mä tunnen olevani paljon parempi ihminen nyt kun ikinä ennen - ehkä se onkin se asian ydin?!
Siis töihin. Kulunut vuosi on ollut työelämäni kauhein. Selkään puukottamista, häveksymistä, tarkoituksen mukaista ignorointia, tahallisia unohduksia kokouksista tai meileistä, jatkuvaa kyseenalastamista. Sairaaksi tämän tekee se, että kaikki tämä kohtelu tulee vanhan esimieheni ja kolleegani taholta. Siis organisaatiosta, jossa tasan tiedetään mihin minä pystyn, mitä osaan ja mikä on minun vahvinta aluettani. Sen sijaan, että tehtäisiin töitä yhteisen hyvän eteen kuin aikuiset konsanaan, pelataan hiekkisleikkejä epäreiluin panoksi. Ja luonnollisesti nykyinen esimies on tosipaikan tullen täysi raukkis, mukava mies vailla kykyä ottaa vastuuta tahi asettua puolustamaan alaisiaan.
Tämän epäreilun asetelman ensi-ilta oli 2008 tammikuussa ja kohtelu alkoi siitä päivästä kun astuin taloon toisen lapsen jälkeen. Eli vuosipäiväkin tuli ja meni. Ja vuoteen mahtuu myös hyviä hetkiä, jotka osaltaan antoi uskoa ja voimaa jatkaa taistelua. Viime keväänä ensimmäinen fyysinen reaktio pahaan oloon oli jännetuppitulehdus, jonka näin jälkikäteen väittäisin olleen psykosomaattinen oire, ainakin osaksi.. Syksyn aikana kävin kahdesti juttelemassa työpaikkalääkärin kanssa ja silloin todettiin vaan, työpaikkakiusattu, eikä sille oikein voida mitään, että uutta duunia putkeen. Sitten tuli tämä taloudellinen kriisi ja kaikki meni enemmän tai vähemmän jäihin, ja siinä ohessa yksi melkein varma paikka sivu suun. Joululomalla psyykkasin itseäni järkevästi järjellä, että kyllä mä kestän tämän vuoden loppuun, katson ja hoidan lupaamani hommat kondikseen ja hakeudun sitten muualle kunhan tilanteet paranee.
Päätös piti kokonaisen kuukauden, jonka jälkeen organisaatio ympärilläni koki kannaltani pahimman mahdollisen kolauksen ja jouduin hakeutumaan jällleen työterveyshuoltoon huollettavaksi. Sain pari viikkoa etäisyyden ottoon, jonka tuloksena oli totuuden katsominen silmiin ja lopulta sen tajuaminen. Tunnelin pää sulkeutui nenän edessä. Kunnes viikkoa myöhemmin firma tarjosi aika OK pakettia vapaaehtoisillle lähtijöille. Sen uutisen jälkeen sain elämäni ensimmäisen migreenikohtauksen, jonka olen ajatellut olevan merkki tarttua tilaisuuteen, ja nyt on tukipaketti haussa. Olen ollut firman palveluksessa tänä vuonna 11v, joten ehkä nyt on korkea aika kokeilla jotain muuta. Elämä edessä tu(s)kka takana!
Mä olen vahvasti kohtaloon uskova ja siihen että tällä kaikella on tarkoituksensa - myös kuluneen vuoden tapahtumilla. Onnekseni perhe ollut tukena ja auttamassa jaksamaan läpi kaiken kahnauksen ja pahoin pelkään, että jos kotonakin olisi ollut esim avioero tms kriisi, luulen, etten olisi ihan näin selväjärkisenä selvinnyt. Paketin hakemisen jälkeen on tuntunut, että on helpompi hengittää ja olla ja varsinkin, kun mies on alkanut vakuuttua, että kyllä me pärjätään. Tosin ihan tänään tuli ensimmäisen kerran epäusko, että voinko mä oikeasti luopua vakityöpaikasta tälläisessä maailmantilanteessa? Se päätös on kuitenkin nyt tehty ja laiva on pikkuhiljaa kääntymässä.
Sanotaan myös aikaansa kutakin.
Työelämä on ollut kriisissä sen jälkeen minusta tuli äiti. Mikään ei ole tuntunut samalta sen jälkeen ja tuntuu, että mikään ei ole loksahtanut paikalleen, töissä. Ei ole sitä hypeä, vai mikä se oli, joka oli ennen lapsia eikä ole sitä suunnatonta tarvetta tehdä 100 lasissa koko ajan ja näyttää mihin pystyn. Enneminkin tehdään tasan sen mikä odotetaan ja tarkkaillaan kelloa, että tiedetään heti kun kello on tarpeeksi, että voidaan poistua kustannuspaikalta. Pahinta tuntuu olevan, että minimivaatimuskaan ei toteudu, siis se, että pulpetin ääressä olisi edes kivaa. Rasittavaa, sanalla sanottuna.
Tai ehkä se olen minä. Mikä minusta tulee isona-kriisi. On tiettävästi mahdollista, keski-iän kriisi osuu kolmeakymmentä taivaltavaan, vaikka pakko myöntää, että nimitys kalskahtaakin pahasti. Kohdallaan on perhe, koti, vaimous&äitiys, mutta kaikki muu onkin pitänyt kyseenalaistaa kertalleen - jatkuvaa epätietoisuus-epävarmuus-jatkuva ahdistus sektoria.. Ja toisaalta, minähän olen jo äiti, vanhempi. Ja vanhemmuus onkin ehdottomasti parasta mitä minulle on tapahtunut ja ole onnellisen kiitollinen näistä lapsista ja siitä mitä ne ovat opettaneet ja kasvattaneet. Mä tunnen olevani paljon parempi ihminen nyt kun ikinä ennen - ehkä se onkin se asian ydin?!
Siis töihin. Kulunut vuosi on ollut työelämäni kauhein. Selkään puukottamista, häveksymistä, tarkoituksen mukaista ignorointia, tahallisia unohduksia kokouksista tai meileistä, jatkuvaa kyseenalastamista. Sairaaksi tämän tekee se, että kaikki tämä kohtelu tulee vanhan esimieheni ja kolleegani taholta. Siis organisaatiosta, jossa tasan tiedetään mihin minä pystyn, mitä osaan ja mikä on minun vahvinta aluettani. Sen sijaan, että tehtäisiin töitä yhteisen hyvän eteen kuin aikuiset konsanaan, pelataan hiekkisleikkejä epäreiluin panoksi. Ja luonnollisesti nykyinen esimies on tosipaikan tullen täysi raukkis, mukava mies vailla kykyä ottaa vastuuta tahi asettua puolustamaan alaisiaan.
Tämän epäreilun asetelman ensi-ilta oli 2008 tammikuussa ja kohtelu alkoi siitä päivästä kun astuin taloon toisen lapsen jälkeen. Eli vuosipäiväkin tuli ja meni. Ja vuoteen mahtuu myös hyviä hetkiä, jotka osaltaan antoi uskoa ja voimaa jatkaa taistelua. Viime keväänä ensimmäinen fyysinen reaktio pahaan oloon oli jännetuppitulehdus, jonka näin jälkikäteen väittäisin olleen psykosomaattinen oire, ainakin osaksi.. Syksyn aikana kävin kahdesti juttelemassa työpaikkalääkärin kanssa ja silloin todettiin vaan, työpaikkakiusattu, eikä sille oikein voida mitään, että uutta duunia putkeen. Sitten tuli tämä taloudellinen kriisi ja kaikki meni enemmän tai vähemmän jäihin, ja siinä ohessa yksi melkein varma paikka sivu suun. Joululomalla psyykkasin itseäni järkevästi järjellä, että kyllä mä kestän tämän vuoden loppuun, katson ja hoidan lupaamani hommat kondikseen ja hakeudun sitten muualle kunhan tilanteet paranee.
Päätös piti kokonaisen kuukauden, jonka jälkeen organisaatio ympärilläni koki kannaltani pahimman mahdollisen kolauksen ja jouduin hakeutumaan jällleen työterveyshuoltoon huollettavaksi. Sain pari viikkoa etäisyyden ottoon, jonka tuloksena oli totuuden katsominen silmiin ja lopulta sen tajuaminen. Tunnelin pää sulkeutui nenän edessä. Kunnes viikkoa myöhemmin firma tarjosi aika OK pakettia vapaaehtoisillle lähtijöille. Sen uutisen jälkeen sain elämäni ensimmäisen migreenikohtauksen, jonka olen ajatellut olevan merkki tarttua tilaisuuteen, ja nyt on tukipaketti haussa. Olen ollut firman palveluksessa tänä vuonna 11v, joten ehkä nyt on korkea aika kokeilla jotain muuta. Elämä edessä tu(s)kka takana!
Mä olen vahvasti kohtaloon uskova ja siihen että tällä kaikella on tarkoituksensa - myös kuluneen vuoden tapahtumilla. Onnekseni perhe ollut tukena ja auttamassa jaksamaan läpi kaiken kahnauksen ja pahoin pelkään, että jos kotonakin olisi ollut esim avioero tms kriisi, luulen, etten olisi ihan näin selväjärkisenä selvinnyt. Paketin hakemisen jälkeen on tuntunut, että on helpompi hengittää ja olla ja varsinkin, kun mies on alkanut vakuuttua, että kyllä me pärjätään. Tosin ihan tänään tuli ensimmäisen kerran epäusko, että voinko mä oikeasti luopua vakityöpaikasta tälläisessä maailmantilanteessa? Se päätös on kuitenkin nyt tehty ja laiva on pikkuhiljaa kääntymässä.
Sanotaan myös aikaansa kutakin.
torstai 19. helmikuuta 2009
Meidän perhe
Ensin oli minä. Sitten tulit sinä. Sitten oltiin sinä&minä. Pitkään. Nyt ollaan perhe, kaksi aikuista ja kaksi lasta. Mukava tasapaino.
Kun tulin äidiksi kohta kuusi vuotta sitten, olin pihalla. Kirjaimellisesti. Vieläkin muistan elävästi ensimmäisen saapumisen perheenä kotiin, kun kumpikaan meistä, neljä päivää vanhoista vanhemmista, ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa tuolle pienelle avuttomalle ihmisen alulle, joka tapitti meitä suloisilla silmillään turvakaukalosta kapean eteisen lattialla. Soitin äidille. Ja niin me sitten esittelimme tulokkaalle kotimme. Keittiön, makuuhuoneen, olohuoneen - täällä asuu Meidän Perhe, me kolme. Ja sitten katsoimme netistä tarkennuksia vaipan asentamiseen oikeaan asentoon.
Sinä päivänä, kun esikoisemme syntyi, meistä tuli perhe. Vaikkei se siltä heti tuntunutkaan. On hassua ajatella, että kahdesta ihmisestä tulee yhtäkkiä, no tuskien jälkeen, kolme. Lähdetään kotoa kahtena ja palataan kolmena. Me kaksi ollaan yhtäkkiä vastuussa kolmannesta.
Alku oli haasteellisempi (kauniisti sanottuna), kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Jotenkin olin antanut itseni ymmärtää, että kaikki vauvat syö ja nukkuu, syö ja nukkuu ja taas syö ja taas nukkuu. Ja kun todellisuus oli päinvastoin, olin kauhuissani. En muista mistään lukeneeni, että vauva itkee eikä syö, itkee taas ja syö vähän ja taas itkee. Eikä nuku. Eikä varsinkaan nuku. Silmät sepposen selällään jatkuvasti. Oli hankittuna Emmaljungat, rintareput (!), jumppapallot etc ja tuloksena treenatut käsilihakset. Vauva viihtyi vain lähellä ja mielellään pystyasennossa. Vaunut olivat siis ehdoton nounou, samoin sänky. Joten vauva nukkui sylissä ja heräsi välittömästi laskettaessa sänkyyn. Luonnollisesti. Ehkä se oli koliikkia ehkä ei. Joka tapauksessa vyöhyketerapiasta löytyi apu, josta yhä tänä päivänä olen kiitollinen. Ja kun vielä tajuttiin antaa lapselle oma ihka uusi häntä varten valittu nimi, johan elämä kirkastui. Sen jälkeen kohta seitsemän vuotta täyttävä onkin ollut helppohoitoinen ja yhteistyökykyinen aarre!
Melkein kolme vuotta meni ennen kuin esikoinen sai seuraajan. Tämä kappale oli sitten meidän suureksi hämmästykseksi esimerkillinen vauva. Söi ja nukkui, söi ja nukkui, söi taas jaksaakseen taas nukkua ensimmäiset melkein kolme kuukautta. Jopa omat ristiäisensäkin. Helppo kuin mikä! Ja minä jatkuvasti aivan hämmästynyt. Tultiin kyllä hankkineeksi kaikki mahdollinen apuvälineistö ennakkoon mahdollista koliikki-oireita silmällä pitäen. Vyöhyketerapiaa ennakkoon ja vyöhyketerapiaa ihan varmuuden vuoksi jälkikäteenkin. Kantoliinaa ja babysitteriä ja tämä yksilö suorastaan nautti nukkumisesta vaunuissa. Niinpä vaunuissa ja jopa omassa sängyssä nukkuminen sai aivan uuden käsityksen meidän perheessä.
Kaksi aikuista ja kaksi lasta. Kaksi erilaista aikuista ja kaksi erilaista lasta. Luonteeltaan ja myös ulkonäöltään. Hassua löytää heistä omia piirteitään, omia maneereitaan ja omia sanojaan. Ja miehen. Vaikka välillä tuntuu, että jotenkin ne mitkä esiin nousee on aina ne huonot?! Olen fatalisti ja uskon siis kohtaloon ja että kaikella on tarkoituksensa. Niin on helpompi. Niinpä olen päätynyt siihen, että esikoisen mukaan tuomien haasteiden oli tarkoitus vain ja ainoastaan koulia meidät keltanokat kertaheitolla vanhemmuuteen. Opettaa elämän tarkoitus. Koska se on meille ihan oikein.
Kun tulin äidiksi kohta kuusi vuotta sitten, olin pihalla. Kirjaimellisesti. Vieläkin muistan elävästi ensimmäisen saapumisen perheenä kotiin, kun kumpikaan meistä, neljä päivää vanhoista vanhemmista, ei tiennyt mitä tehdä tai sanoa tuolle pienelle avuttomalle ihmisen alulle, joka tapitti meitä suloisilla silmillään turvakaukalosta kapean eteisen lattialla. Soitin äidille. Ja niin me sitten esittelimme tulokkaalle kotimme. Keittiön, makuuhuoneen, olohuoneen - täällä asuu Meidän Perhe, me kolme. Ja sitten katsoimme netistä tarkennuksia vaipan asentamiseen oikeaan asentoon.
Sinä päivänä, kun esikoisemme syntyi, meistä tuli perhe. Vaikkei se siltä heti tuntunutkaan. On hassua ajatella, että kahdesta ihmisestä tulee yhtäkkiä, no tuskien jälkeen, kolme. Lähdetään kotoa kahtena ja palataan kolmena. Me kaksi ollaan yhtäkkiä vastuussa kolmannesta.
Alku oli haasteellisempi (kauniisti sanottuna), kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan. Jotenkin olin antanut itseni ymmärtää, että kaikki vauvat syö ja nukkuu, syö ja nukkuu ja taas syö ja taas nukkuu. Ja kun todellisuus oli päinvastoin, olin kauhuissani. En muista mistään lukeneeni, että vauva itkee eikä syö, itkee taas ja syö vähän ja taas itkee. Eikä nuku. Eikä varsinkaan nuku. Silmät sepposen selällään jatkuvasti. Oli hankittuna Emmaljungat, rintareput (!), jumppapallot etc ja tuloksena treenatut käsilihakset. Vauva viihtyi vain lähellä ja mielellään pystyasennossa. Vaunut olivat siis ehdoton nounou, samoin sänky. Joten vauva nukkui sylissä ja heräsi välittömästi laskettaessa sänkyyn. Luonnollisesti. Ehkä se oli koliikkia ehkä ei. Joka tapauksessa vyöhyketerapiasta löytyi apu, josta yhä tänä päivänä olen kiitollinen. Ja kun vielä tajuttiin antaa lapselle oma ihka uusi häntä varten valittu nimi, johan elämä kirkastui. Sen jälkeen kohta seitsemän vuotta täyttävä onkin ollut helppohoitoinen ja yhteistyökykyinen aarre!
Melkein kolme vuotta meni ennen kuin esikoinen sai seuraajan. Tämä kappale oli sitten meidän suureksi hämmästykseksi esimerkillinen vauva. Söi ja nukkui, söi ja nukkui, söi taas jaksaakseen taas nukkua ensimmäiset melkein kolme kuukautta. Jopa omat ristiäisensäkin. Helppo kuin mikä! Ja minä jatkuvasti aivan hämmästynyt. Tultiin kyllä hankkineeksi kaikki mahdollinen apuvälineistö ennakkoon mahdollista koliikki-oireita silmällä pitäen. Vyöhyketerapiaa ennakkoon ja vyöhyketerapiaa ihan varmuuden vuoksi jälkikäteenkin. Kantoliinaa ja babysitteriä ja tämä yksilö suorastaan nautti nukkumisesta vaunuissa. Niinpä vaunuissa ja jopa omassa sängyssä nukkuminen sai aivan uuden käsityksen meidän perheessä.
Kaksi aikuista ja kaksi lasta. Kaksi erilaista aikuista ja kaksi erilaista lasta. Luonteeltaan ja myös ulkonäöltään. Hassua löytää heistä omia piirteitään, omia maneereitaan ja omia sanojaan. Ja miehen. Vaikka välillä tuntuu, että jotenkin ne mitkä esiin nousee on aina ne huonot?! Olen fatalisti ja uskon siis kohtaloon ja että kaikella on tarkoituksensa. Niin on helpompi. Niinpä olen päätynyt siihen, että esikoisen mukaan tuomien haasteiden oli tarkoitus vain ja ainoastaan koulia meidät keltanokat kertaheitolla vanhemmuuteen. Opettaa elämän tarkoitus. Koska se on meille ihan oikein.
Let the games begin!
Vihdoin.
Tämä on Perhe on paras-blogin ensimmäinen kirjoitus. Tarkoituksena on yksinkertaisesti kerätä ajatuksia ja muistoja talteen siltä varalta, ettei oma sisäänrakennettu muistikortti riitä varastoimaan kaikkea sitä mitä pitäisi seuraavaa käyttöä varten. Paljon on sanottu, mutta paljon riittää vielä sanottavaa perheestä, vanhemmuudesta, elämästä!
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!
Tämä on Perhe on paras-blogin ensimmäinen kirjoitus. Tarkoituksena on yksinkertaisesti kerätä ajatuksia ja muistoja talteen siltä varalta, ettei oma sisäänrakennettu muistikortti riitä varastoimaan kaikkea sitä mitä pitäisi seuraavaa käyttöä varten. Paljon on sanottu, mutta paljon riittää vielä sanottavaa perheestä, vanhemmuudesta, elämästä!
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)